Kevään kuulumiset osa 2: Liikunta

Runsaasti ylipainoiset eivät varmaan edes harrasta mitään liikuntaa vaan makaavat vaan sohvalla. Jos minulta olisi kysytty aiheesta kymmenen vuotta sitten, olisin vastannut jotakin tuollaista. Minulla ei ollut aikomustakaan ylittää sadan kilon rajaa, koska se olisi tarkoittanut valtavaa ylensyömistä. Olin jojoillut pulleasta lapsesta alipainoiseksi teiniksi, lihonut 90 kiloiseksi opiskelijaksi ja päätynyt työelämään mennessäni jonnekin 60 kilon tienoille. Kuvittelin tulloin, että 90 kiloa on ehdoton ylärajani ja sinnekin päädyin vain siksi, että olin syönyt liikaa.

Kurkataanpa hetkeksi siihen, millainen liikkuja olin ennen tätä nykyistä painoani. Lapsena inhosin liikuntaa, eikä siihen auttanut piikittelevä liikunnanopettaja, joka totesi ikimuistoisesti että "miten sinusta voi koskaan tulla mitään, kun et tätäkään osaa." Kyse oli telinevoimistelusta. Voisin lähettää sellaiset terveiset kyseiselle opettajalle, että minusta tuli huomattavasti enemmän, kuin hänestä koskaan. Minä en ikinä missään tilanteessa särkisi kenenkään sydäntä tuolla tavalla vaan hyväksyisin toisen sellaisena, kuin hän on. Ihan sama, miten toisella sujuu telinevoimistelu tai jokin muu. 

Teini-iässä laihdutusbuumin myötä aloin kävellä ja kuntopyöräillä, harrastin joogaa ja karatea. Opiskeluaikoina liikunta jäi ja työelämän myötä palasin kotikuntoilun pariin. Vaihdettuani fyysiseen työhön, sain työpäivän aikana askelia 10 000-20 000. Raskauden loppupuolella nyrjäytin nilkkani ja olin usean viikon lähinnä sängyllä tai sohvalla makoilemassa. Viime vuonna äitiyden myötä liikunta tuntui todella nihkeältä suorittamiselta, kuten olen aiemmin kertonut.

Huh, liikunnan harrastaminen on ollut painon tavoin hyvin aaltoilevaa vuosien varrella. Selvänä kaavana on ollut kuitenkin se, että hoikkana liikuin ja ylipainoisena en. Ei siis ihme, että reilu parikymppinen versio minusta ajatteli, että ylipaino tarkoitti liikunnan lopettamista ja isoja ruokamääriä. Muistan tuolloin syöneeni todella vähän varsinaista ruokaa, jumppasin pakkomielteisesti ja saatoin syödä suklaalevyn haukkaamalla suoraan levystä, kun nälkä ilmeni salakavalasti makeanhimona. Olin kuitenkin todella hoikka ja se riitti nuorelle minälleni.

Halusin kertoa liikuntahistoriastani ja vanhoista näkemyksistäni, jotta voisin peilata nykyhetkeä niihin. Vanhojen näkemysteni mukaan minun pitäisi maata nyt sohvalla syömässä kaiket päivät ja liikkua korkeintaan jääkaapille. Sen sijaan aktiivisuustasoni nousee viikko viikolta ja nautin liikunnasta enemmän kuin laihana. Miten 54 kilon ylipainon kanssa voi nauttia liikunnasta enemmän kuin lähes tulkoon alipainoisena?

Rakastan listoja, joten tässä lista kaikista niistä syistä, jotka tukevat liikunnan harrastamista tällä hetkellä :

• Olen käynyt läpi patoutuneita tunteita, vääristyneitä ajatuksia ja pelkoja aktiivisesti yli vuoden ajan
• Olen luopunut tarpeesta kontrolloida kaikkea, on sitten kyse liikunnasta, syömisestä tai mistä tahansa muusta elämässäni 
• Olen lakannut haukkumasta ja häpeämästä omaa kehoani
• Olen alkanut kiittää kehoani kaikesta, mitä se tekee hyväkseni 
• Katson peilikuvaani ja hyväksyn, että nyt näytän tältä
• Luotan siihen, että paino asettuu sopivalle tasolle, kun kuuntelen kehoani
• Tarkkailen kehoni viestejä ja toimin niiden mukaisesti
• Lepään jos ei huvita liikkua
• Liikun tavoilla, joista pidän itse
• En harrasta mitään vain siksi, että muutkin
• En suorita tai suunnittele liikuntaa
• Elän elämääni ja liikuntaa tapahtuu luontevasti muiden juttujen mukana
• Käyn lapseni kanssa leikkikentällä ja lenkillä rattailla
• Siivoilen ja häärään enemmän
• Olen kokeillut uusia juttuja, kuten joogaa joogakuutioiden avulla
• Seison aiempaa useammin, enkä heti istu alas, kun tulee tilaisuus
• Jalkojen lihakset ovat vahvistuneet 
• En hengästy niin herkästi
• Olen virkeä ja liikkuvaisempi
• Olo on rento ja optimistinen
• Ajattelen yhä vähemmän painoani ja siihen liittyviä lukuja 
• Nautin elämästäni

Voin rehellisesti käsi sydämellä sanoa, että en ottaisi takaisin sitä kehoa, joka minulla oli 10 vuotta sitten. Se keho oli täynnä stressiä, kontrollointia, väkisin liikkumista, niukkaa syömistä ja makeansyönnin ylilyöntejä. En muista, että olisin tuolloin miettinyt, miltä kehostani tuntuu ja mitä se tarvitsee. Sen sijaan mietin, miltä se näytti, kuinka pieniin vaatteisiin se mahtui ja mitä muut siitä sanoivat.

Olen viimeksi tänään nauttinut liikunnan jälkeen siitä, että reisilihakset tuntuivat sopivasti rasittuneilta ja aiempaa vahvemmilta. Painoa ei ole tippunut, enkä tiedä reisieni ympärysmittoja. Minulla ei ole näyttää mitään hienoa valokuvaa kehityksestä tai heittää mittoja vertailtavaksi. En olisi uskonut aiemmin, kuinka vähän sellaiset asiat voivatkaan merkitä. Jalkani kuljettavat minua aiempaa vaivattomammin leikkikentälle nauttimaan ajasta lapseni kanssa ja siinä, jos jossain, se onni piilee.

Rentoa loppuviikkoa kaikille!

♥️Paperijoutsen♥️