Pilviä hipova huominen

Postauksen lopussa linkit sivuille, joista olen käynyt tarkistamassa tietoni säästöliekistä.  Tasan vuosi sitten makasin epätoivoisena sohvalla miettimässä sitä, etten enää tuntenut omaa kehoani. Se näytti ja tuntui vieraalta, se ei mahtunut vanhoihin vaatteisiin. Se ei suostunut pudottamaan ainuttakaan kiloa vaikka yritin mitä. En enää kokenut hallitsevani kehoani. Omat voimani ja tietotaitoni loppuivat useamman kuukauden yrittämisen jälkeen ja hain apua aikuisneuvolasta. Sain siellä kuulla, että paikkakunnallamme on mahdollista päästä ravitsemusterapeutin asiakkaaksi. En ollut aiemmin edes tiennyt, että kunnallisella puolella on tällaisia palveluita. Sain tehtäväksi täyttää ruokapäiväkirjaa, johon merkkasin punnitut ruuat usean vuorokauden ajalta. Ravitsemusterapeutti tutki ruokapäiväkirjani ja totesi, että syön päivän aikana liian vähän.  Ravitsemusterapeuttini kertoi minulle Amerikan suurin pudottaja kilpailijoille tehdystä kokeesta. Valtavia kilomääriä pudottaneiden kilpailijoide

Tajuttuani noin vuosi sitten, että painoni ei laske, tunsin jonkinlaista epätodellista pakokauhua. Eihän tämä näin voi mennä! Olin ansainnut vuosien saatossa vähemmän imartelevan 'hyvä laihduttamaan' tittelin lukuisia kertoja. Vähemmän imartelevaa se on tietysti siksi, että useasti laihduttanut on myös useasti lihonut takaisin. Laihduttaminen hetkellisinä ja usein radikaaleina dieetteinä ja kuntokuureina on aivan eri asia kuin koko elämän kantava elämäntapamuutos. Kuvaamani kaltainen laihdutus on kuin talon pieni pintaremontti ja elämäntapamuutos isoimmillaan koko talon purkaminen ja uudelleen rakentaminen kantavalle perustalle.  Voisi tiivistetysti sanoa, että tulin laihduttamisurani päähän. Näin melkein viikottain netistä tarinoita ihmisistä, joilla paino oli lähtenyt laskemaan pienemmillä muutoksilla ja tuloksia tuli tasaista tahtia. En ota tässä kantaa siihen, kuinka moni heistä oli tehnyt jonkun pikaratkaisun ja kuinka moni tähtäsi pysyvään elämäntapamuutokseen. Tiesin its

Olen ollut kotiäitinä reilun vuoden ja kaksi kuukautta. Tiesin, että raskaus ja äitiys muuttavat mieltä ja hetkellisesti myös kehoa. Olin valmistautunut mielestäni kaikkeen, enkä pelännyt kasvavaa raskausvatsaa tai arpia. Minulta löytyy kännykästä viime vuoden tammikuussa synnytyssairaalassa ottamani selfie. Muistan ottaneeni sen innoissani siitä, että kohta saisin ottaa uuden kuvan. Uuden kuvan, jossa kaikki vatsanseudun rasva olisi poissa kuten turvotuskin. Kotona vaaka näytti 107 kiloa ja sitä se näytti kaikista syömiseen ja liikuntaan kohdistuvista teoistani huolimatta aina uudelleen. Kunnes se näytti 109, sitten 114,118,121 ja 124 kiloa. Mielikuvani siitä miten asioiden olisi pitänyt mennä, särkyi totaalisesti aiheuttaen valtavaa häpeää, turhautumista ja katkeruutta. Kilot eivät olleet vauvan painoa tai muutamia raskauskiloja vaan oikeaa lihomista.  Tänään postatessani teille kuvan itsestäni nykyisessä painossani, suhtaudun asioihin avoimemmin mielin. Toivon tietenkin, että tästä

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta minuuttia, tuntia tai kokonaista päivää elämästäni on kulunut painosta puhumiseen. Ihannepainossani olen ollut henkisesti kuin Taru sormusten herrasta maailman Klonkku, joka pitelee kiinni arvokkaimmasta aarteestaan. Menetettyäni hartaasti arvostamani hoikkuuden, tuntui kuin olisin katsellut aarteeni putoamista tulivuoreen varmana siitä, että se on kadotettu iäksi. Kuulostaako superdramaattiselta? Sitä se pitkään olikin.  Tämä ei ole blogi siitä, kuinka havahduin ylipainoon, jätin pois iltasuklaat ja marssin personal trainerin kanssa salille liikakilojen karistessa viikko viikolta pois. Itse asiassa tämä blogi alkaa siitä asetelmasta, että havahduttuani ylipainooni, tein lähes jokaisen mahdollisen tempun ja ryhtiliikkeen ilman, että grammaakaan painoa lähti yli vuoteen. Tässä vaiheessa joku saattaa miettiä, millainen euron alelaarin vaaka minulla on kotona. Eihän kukaan muuta elämäntapojaan yli vuotta ilman mitään tuloksia?! Tähän on heti kät