Lempeydellä katsottuja kuvia

Olen ollut kotiäitinä reilun vuoden ja kaksi kuukautta. Tiesin, että raskaus ja äitiys muuttavat mieltä ja hetkellisesti myös kehoa. Olin valmistautunut mielestäni kaikkeen, enkä pelännyt kasvavaa raskausvatsaa tai arpia. Minulta löytyy kännykästä viime vuoden tammikuussa synnytyssairaalassa ottamani selfie. Muistan ottaneeni sen innoissani siitä, että kohta saisin ottaa uuden kuvan. Uuden kuvan, jossa kaikki vatsanseudun rasva olisi poissa kuten turvotuskin. Kotona vaaka näytti 107 kiloa ja sitä se näytti kaikista syömiseen ja liikuntaan kohdistuvista teoistani huolimatta aina uudelleen. Kunnes se näytti 109, sitten 114,118,121 ja 124 kiloa. Mielikuvani siitä miten asioiden olisi pitänyt mennä, särkyi totaalisesti aiheuttaen valtavaa häpeää, turhautumista ja katkeruutta. Kilot eivät olleet vauvan painoa tai muutamia raskauskiloja vaan oikeaa lihomista. 

Tänään postatessani teille kuvan itsestäni nykyisessä painossani, suhtaudun asioihin avoimemmin mielin. Toivon tietenkin, että tästä tulisi se kuuluisa 'ennen' kuva, mutta yhtä lailla se voi olla 'nyt' kuva seuraavan vuoden. Joskus julminta, mitä itselleen voi tehdä, on asettaa itselleen niin tiukkoja vaatimuksia ja odotuksia, että särkee oman sydämensä. Oprah Winfreyn sanoin:

"Forgiveness is giving up the hope that the past could have been any different, it's accepting the past for what it was, and using this moment and this time to help yourself move forward." 

Kuvassa kasvoni ovat pikselöidyt, sillä huolimatta avoimesta tyylistäni puhua asioista, en ole netissä passikuvan tarkkuudella missään. Joten näytän teille paljaan vatsani sen sijaan! Niin hullunkuriselta kuin se voikin kuulostaa. En myöskään kokenut luontevaksi ottaa itsestäni kuvia alusvaatteet päällä. Painolla tai häpeällä ei ole mitään tekemistä kummankaan asian kanssa. Näin on yksinkertaisesti luontevampaa itselleni. 

Katosessani kyseisiä kuvia, en koe varsinaisesti mitään negatiivisia tunteita. Tällainen minä olen nyt. Toki asian suhteen on tehtävä työtä henkisellä tasolla edelleen, mutta vuosi ilman laihtumista on opettanut paljon. En olisi voinut edes näin korona-aikana piilotella sisällä häpeän tai minkään muunkaan tunteen vuoksi. Oli pakko katsoa peiliin, nähdä oma arvoni ja astua ulos maailmaan kiloista huolimatta. 

Välillä on päiviä, jolloin ylipaino tuntuu olevan henkinen tai fyysinen este vähän joka asiassa. Joskus unelmoin siitä, kuinka kaikki olisi kuin taikaiskusta helppoa kunhan paino putoaisi. Olen aikoinaan elänyt elämäni raskaimpia aikoja hyvin hoikkana ja monet tuttuni myös. Normaali paino tai hoikkuus ei ole mikään taikaportaali unelmien täyttymykseen ja rautaiseen itsetuntoon. Ihmisinä me sorrumme romantisoimaan haaveidemme huomista. Kuvittelemme helposti, että on olemassa joku mystinen 'sit kun' hetki jolloin kaikki on hyvin. Uudelleen ja uudelleen palautan itseni tähän hetkeen, koska se on ainoa hetki jota voin elää. 

Seuraavalla kerralla voisin kertoa millaisiin sudenkuoppiin astuin viime vuonna, kun luulin tietäväni miten keho kesytetään. 

Lempeydellä, paperijoutsen 🦢