Pilviä hipova huominen

Melkein mikään muu ei ollut yhtä ärsyttävää vauvavuonna, kuin kuulla ja lukea uneen liittyvistä asioista. Netti oli pullollaan vinkkejä siitä, miten tehdä unta tukevia iltatoimia, millainen sängyn ja vuodevaatteiden pitää olla ja miten nukkua onnellisena aamuun asti. Vauvavuoden todellisuus oli jatkuvaa heräilyä ja valvomista sekä silmät ristissä tehtyjä hoitotoimenpiteitä keskellä yötä. Tämä kuvio jatkui lähes muuttumattomana yli vuoden, eikä siihen vaikuttanut yhtään se, oliko viikko vai viikonloppu, juhannus tai joulu. En aio tänään jakaa yhtään vinkkiä siihen, miten unta parannetaan ja tämän teen ihan  myötämielisyydestä niitä kohtaan, joilla on jotain vaikeuksia nukkumisen kanssa. Sen sijaan kerron matkastani puolella virralla raahustavasta zombiesta suurin piirtein virkeäksi ihmiseksi.  Vuoden 2020 kesällä päädyin uniapneatestiin. En ollut aiemmin ajatellut koko aihetta, mutta niin moni asia oli vinksallaan, että oli pakko poissulkea sekin vaihtoehto. Syitä testiin hakeutumiseen

Runsaasti ylipainoiset eivät varmaan edes harrasta mitään liikuntaa vaan makaavat vaan sohvalla. Jos minulta olisi kysytty aiheesta kymmenen vuotta sitten, olisin vastannut jotakin tuollaista. Minulla ei ollut aikomustakaan ylittää sadan kilon rajaa, koska se olisi tarkoittanut valtavaa ylensyömistä. Olin jojoillut pulleasta lapsesta alipainoiseksi teiniksi, lihonut 90 kiloiseksi opiskelijaksi ja päätynyt työelämään mennessäni jonnekin 60 kilon tienoille. Kuvittelin tulloin, että 90 kiloa on ehdoton ylärajani ja sinnekin päädyin vain siksi, että olin syönyt liikaa. Kurkataanpa hetkeksi siihen, millainen liikkuja olin ennen tätä nykyistä painoani. Lapsena inhosin liikuntaa, eikä siihen auttanut piikittelevä liikunnanopettaja, joka totesi ikimuistoisesti että "miten sinusta voi koskaan tulla mitään, kun et tätäkään osaa." Kyse oli telinevoimistelusta. Voisin lähettää sellaiset terveiset kyseiselle opettajalle, että minusta tuli huomattavasti enemmän, kuin hänestä koskaan. Minä

Olen jo pidemmän aikaa halunnut kirjoittaa koosteen kaikesta hyvästä, mitä olen tehnyt terveyteni eteen tänä vuonna. Listasta tuli yllättävän pitkä, joten en pysty yhdessä blogipostauksessa kertomaan kaikkea. Niinpä päädyin jakamaan postaukset perinteisesti kolmeen osaan, jotka ovat ruokavalio, liikunta ja uni. Kuvat ovat itse käyttämistäni elintarvikkeista, enkä tienaa senttiäkään rahaa tai saa mitään ilmaiseksi tämän julkaisun myötä.  Suurin osa vastaantulevista ruokavalio-opeista ja - oppaista väittää, että ruokavalion merkitys on 80-90 prosenttia painonpudotuksesta. Uskon vahvasti siihen, että asia on näin. Ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna on huomattavasti helpompaa vaikka syödä 500 kalorin edestä liikaa, kuin kuluttaa kyseinen määrä kaloreita. Toki pitää ottaa huomioon, että liikunnalla ei ole tarkoitus kuluttaa pois kaikkia syötyjä kaloreita vaan lepoaineenvaihdunta tekee siitä suurimman osan, kuten aiemmin kerroin  täällä .  Ruokavalion merkitys on valtava painonhallinnan lisä

Olisi vähättelyä sanoa, että otin raskaasti raskauden jälkeisen elämäni runsaasti ylipainoisena. Aluksi luulin kiloja vain raskauskiloiksi ja odotin nopeita tuloksia, joita olin laihduttaessa aina saanut. Kuten olen aiemmin kertonut, paino ei pudonnut ja nousi 107 kilosta 124 kiloon. Olen puhunut kehoni säästöliekistä ja aiemmasta tunnesyömisestä, sekä maininnut stressin ja unenpuutteen vaikutuksista. Tänään en kuitenkaan pohdi sitä, mistä jumahtanut paino johtui. Kerron tänään millaisia asioita olen oivaltanut 54 kilon ylipainon myötä. 1. Painoraja   Hoikempanakin törmäsin usein mainintoihin painorajasta. Viimeisin, jonka muistan, oli uimapatja, jota mainostettiin lehdessä. Sen painoraja oli 100 kg. Painaessani 80-90 kilon välillä, ajattelin aina että alle satakiloisena painorajat eivät koske minua. Kunnes koitti se päivä kun sata kiloa oli ylitetty, sitten 110 kg ja lopulta 120 kg. Ei ole sellaista tuolia kodin ulkopuolella, jonka päälle voisin istua ilman, että mietin onko se vankka

Elämääni mahtuu jaksoja, jolloin en edes omistanut vaakaa, enkä punninnut itseäni missään. Raskauden aikana kammosin äitiysneuvolan punnituksia, sillä lähtöpainoni oli jo ylipainon puolella ja paino vain nousi nousemistaan. Niinpä ostin kotiinkin vaa'an, jolle olen noussut monet, monet kerrat. Yhteistä näille lukemattomille punnituksille on ollut pettymys, kuten olen aiemmin kertonut. Paino pysyi joko samana tai nousi. Tänä harmaana pääsiäispäivänä ensimmäistä kertaa yli vuoteen, painoni oli laskenut ja tulos oli - 900 grammaa. Ihan pieneksi hetkeksi tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Häkellys muuttui onneksi ja kiitollisuudeksi.  Aikoinaan jojoillessani painoni kanssa, 900 gramman pudotus olisi ollut ihan mitätön tulos kuukaudessa. Aiemmin painoni laski isoja määriä kovaa tahtia ja vasta sen hyväksyin edistymiseksi. Reilu vuosi jumissa olemista antaa paljon perspektiiviä elämään. Keho ei antanut lupaa painonpudotukseen kokemansa kaltoinkohtelun jälkeen. Siltä oli aikoinaan evätty

Eräs tuttavani kertoi minulle kuinka pitää lauantaisin herkkupäivän. Hän suunnittelee herkut etukäteen huolella, mutta pettyy joka kerta syödessään ne. Kokemus ei vastaa odotuksia ja herkkujen jälkeen on jotenkin tyhjä olo. Kysyin häneltä kokeeko hän olevansa tunnesyöjä ja vastaus oli ei.  Jos joku olisi kysynyt vuosi sitten, olenko minä tunnesyöjä, olisin vastannut kyllä. Tuttavani tavoin liitin herkkuihin odotuksia ja ne tuottivat aina uudelleen pettymyksen. Kyse ei tietenkään ollut herkuissa itsessään. Fazerin sininen maistuu ihan samalta sinä päivänä kun alkaa haaveilla sen syömisestä ja sinä päivänä kun sen syö.  Tunnesyöjä ei saa koskaan täyttä tai ainakaan kovin pitkäkestoista tyydytystä siitä, mitä syö. Saatoin itse syödä pussillisen irtokarkkia aina tilaisuuden tullen ja koin saman fyysisen ylilyönnin ja henkisen tyhjyyden joka kerta. Syitä syödä oli yhtä monta kuin ihmisellä on tunteita. Välillä söin juhliakseni, välillä suruun, välillä pettymykseen ja stressiin. Hyvin usein