Lihava jokaisessa kuvassa

Selasin viime viikonloppuna vanhoja valokuvia ja hieman häkellyin tunteista, joita ne herättivät. Sen sijaan, että olisin kaiholla katsellut kuvia itsestäni hoikkana, katselin niitä täynnä lämpöä. Tiedän kuvassa näkyvän kehon painon ja vaatekoon lisäksi, mitä koin ihmisenä siinä kohtaa elämääni. Suurin osa kuvien elämäntilanteista sisälsi jotakin henkisesti raskasta. Tunnistin silmistä kätkettyä surua ja yllättäen se, että olin tuolloin hoikka, ei tehnyt sitä surua yhtään helpommaksi kestää.


Yhteistä melkein jokaiselle kuvalle oli myös se, että pidin kuvaushetkenä itseäni lihavana ja häpesin itseäni. Kuvia selatessani mietin, miten olen voinut pitää itseäni lihavana silloin kun olin hyvin sopusuhtainen tai laiha. Muistan etelänmatkan, jolloin en kehdannut kertaakaan olla rannalla bikinit päällä vaikka olin 64 kiloa kevyempi kuin tänään. Yhdessä reissun kuvista muistan vetäneeni vatsaani sisään, etten näyttäisi lihavalta, kun olin syönyt vähän enemmän samana päivänä.

Sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa tätä blogiani, jokin minussa muuttui perustavanlaatuisesti. Kävelen kauppaan ajattelematta olenko ainut ylipainoinen ja miltä näytän. Katson itseäni monesti peilistä ajatellen, että näytän onnelliselta ja omalta itseltäni, enkä lähde etsimään itsestäni vikoja. En vaihtaisi tätä mistään hinnasta siihen kehoon, jonka mukana tuli paljon henkistä pahaa oloa ja ajatus siitä, että olen kuitenkin lihava.


Viime viikolla astelin terveyskeskuksen odotusaulaan ravitsemusterapeutin käyntiä varten. Katsoin jo kauempaa sitä samaista tuolia, johon en ole aiemmin uskaltanut istua, koska pelkäsin, että en mahdu. Tuona päivänä istuin alas, eikä tuoli edes tehnyt tiukkaa. Olen koko ajan enemmän sitä mieltä, että suurin osa ylipainon tuomaa tuskaa on korvien välissä. En vähättele yhtään fyysisiä sairauksia, joihin joku on sairastunut lihomisen myötä. Omalla kohdallani mitään fyysisiä oireita ei ole polvikipujen lisäksi tullut. Sen sijaan koin valtavaa epäonnistumisen ja surun tunnetta painostani henkisesti. 

Olen lukenut julkkisnaisista, jotka eivät koskaan poikkea terveellisestä ruokavaliosta ja tiukoista treeneistä. He eivät voi kuvitellakaan ajatusta itsestään vähemmän treenattuina saati sitten lihavina. Oma lihomiseni on pakottanut minut miettimään, mikä minussa on todella minua. Olinko enemmän minä silloin, kun mahduin S koon paitaan? Onko osa persoonaani sidottuna johonkin vaatekokoon? Entä olenko oma itseni vasta, kun voin vaivatta mennä kyykkyyn?

En usko, että vieläkään on sallitumpaa sanoa pitävänsä itsestään ylipainoisena. Kehopositiivisuus ei takuulla ole vielä nujertanut joka paikkaan luikertelvaa laihdutusbisnestä. Minä en ole koskaan kuulunut valtavirtaan. Olen järjestäen tehnyt kaikki elämäni valinnat ja epäonnistumiset hyvin omalaatuisella tavalla. Minua kiusattiin eskarista lukion loppuun asti, minulla ei ollut uusimpia muotivaatteita tai kavereita ja käytin kaiken vapaa-ajan kotona. Nuorena aikuisena jokainen poikaystäväni oli vaarallisen toksinen ihminen ja se on yksi syy siihen, että en mielelläni esiinny julkisesti tunnistettavana valokuvissa. Edes blogini ei vastaa valtavirtaa, sillä halusin tekstin taustan siniseksi enkä valkoiseksi. 



Elämäntapamuutoksessani ei ole jäljellä enää rahtuakaan yritystä päästä mukaan johonkin "ne muut" porukkaan. Arvostan suuresti aitoja ihmisiä, jotka tekevät omaa juttuaan päivästä toiseen ilman, että karsivat itseään muiden takia. Sen asian oppiminen omalla kohdalla vei vaatimattomasti 30 vuotta elämästäni, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. 




"Sing like no one is listening, love like you never been hurt, dance like no one is watching and live like it is heaven on earth." 
Mark Twain


Jos pidät blogistani, tykkää ihmeessä Facebookissa Pilviä hipova huominen sivusta. 


Ihanaa viikonloppua kaikille ❤️

~Paperijoutsen 🦢

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi aktiivisuusrannekkeesta tuli kolmas pyörä?

Kevään kuulumiset osa 3: Uni