Miksi aktiivisuusrannekkeesta tuli kolmas pyörä?

Noin vuosi sitten ostin kauan haaveilemani aktiivisuusrannekkeen. Tutkin innolla läpi jokaisen toiminnon ja uskoin lujasti, että ranneke auttaisi selvittämään, miksi paino ei laskenut. Ranneke näytti mm. lepokulutuksen, liikunnalla poltetut kalorit, stressitason, unenlaadun ja jopa veren happimäärän nukkuessani, kuten aiemmin kerroin. Aloitin rannekeen käytön varmana siitä, että nyt kunto lähtee kohoamaan ja kilot sulavat. Tänään kerron, miksi kyseinen ranneke nököttää kirjahyllyssä, eikä tule enää koskaan käyttöön.

Olin aiemmin sellainen ihminen, joka kaatuessaan jäi naamalleen makaamaan ja totesi, että tällä kertaa en nouse. Yhä uudelleen löytyi kuitenkin usko siihen, että asiat selviävät ja pääsin jaloilleni. Painon kohdalla aktiivisuusranneke oli tällainen uskoa ja motivaatiota herättänyt tekijä. Hämmästelin, mitä kaikkea yksittäinen ranneke voikaan tietää ja seurasin tiiviisti näytön lukuja ja kännykkäsovelluksen analyysejä. 

En yhtään väitä, että luvut eivät voisi motivoida jotakuta elämäntapamuutoksessa. Päinvastoin, pienempi lukema vaa'alla, vyötäröltä kadonneet sentit ja vastaavat tulokset tsemppaavat varmasti joitakin ihmisiä. Aktiivisuusrannekkeen luvut eivät tsempanneet minua. Sen tulosten mukaan stressitasoni oli liian korkea, kuten leposykekin, päivittäinen askelmäärä puolestaan liian matala.  

Pulssioksiometrimittauksen mukaan en edes hengittänyt yöllä riittävästi ja hakeuduin turhaan uniapnea testiin. Syvää unta ei tullut rannekkeen mukaan melkein yhtään. 

Lähdin kävelylenkille veren maku suussa ja ranneke käynnisti kävelysuorituksen päälle. En viitsinyt pysähtyä katsomaan kaunista maisemaa, ettei ranneke olisi pysäyttänyt kävelytoimintoa vahingossa. Kotona huomasin sovelluksen analyysin mukaan kävelleeni hidasta vauhtia ja kuntotasoni vastasi melkein 70-vuotiaan tasoa. Voimailuohjelma ei tunnistanut vapailla painoilla tehtyjä toistoja kotona ja välillä lenkkeillessä syke näytti leposykettä vaikka olin niin hengästynyt, että hädin tuskin pysyin pystyssä. 

Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, miksi otin niin vakavissani aktiivisuusrannekkeen suuntaa antavat lukemat. Sehän on vaan tekninen laite, joka arvioi vähän sinne päin. Huolimatta siitä, että kyseessä on laite, sen käyttö vaikutti paljon mielialaani ja toimintaani. En pysähtynyt nauttimaan kauniista maisemasta, koska halusin tallettaa hienon tuloksen sovellukseen. En nauttinut liikunnan parissa tapahtuneista saavutuksista, koska mietin vanhuksen tasoista kuntoani. Saatoin lapseni nukkuessa kävellä huoneesta toiseen, jotta olisin saavuttanut päivittäisen askeltavoitteeni. 

Odotin löytäväni liikunnan ilon ja oikotien onneen aktiivisuusrannekkeesta. Ilo on ehkä viimeinen sana, jonka liittäisin viime vuoden liikunnan harrastamiseen. Kaiken lisäksi häpesin kulkea ihmisten ilmoilla painoni takia. Suoritin hampaat irvessä lenkkejä toivoen, ettei kukaan näe ja että ranneke laskisi riittävästi tehominuutteja viikolle. Liikunta itse ei tuottanut iloa yhtään. 

Oivalsin tänä vuonna, että ranneke ei ole suinkaan ainoa ulkoinen asia, joka on vaikuttanut tapaani liikkua ja huolehtia hyvinvoinnista. Aktiivisuusrannekkeen voi nostaa hyllylle häiritsemästä, mutta entä ihmiset, jotka tuputtavat neuvojaan rannekkeen tavoin? 

Netissä jokaisella tuntuu olevan joku mielipide siitä mitä, milloin ja kuinka paljon pitää syödä ja mitä ei saa syödä. Ruuat jaotellaan hyviin ja pahoihin ja niihin pahoihin repsahdetaan yhä uudestaan. Kesäksi kuntoon valmennukset pyörivät kalliilla hinnoilla, eikä mistään löydy tietoa valmentajien ammattitaidosta. 

Aktiivisuusrannekkeen jälkeen päädyin muutaman hyvinvointivalmentajan sähköpostilistalle. Tarjolla olisi ollut kalliita treeni- ja ruokavaliokursseja. Ostin myös hyvinvointiaiheisen e-kirjan, joka paljastui muutaman kymmenen sivun esitteeksi. Kerta toisena jälkeen etsin vastausta itseni ulkopuolelta turhautuen ja pettyen yhä uudestaan. Kaikki oli joko niin kallista, etten voinut osallistua tai sitten sisältö ei vastannut odotuksia. 

Olen ihan hiljattain oivaltanut, että päästin sekä aktiivisuusrannekkeen, että muiden ihmisten neuvot kolmanneksi pyöräksi hyvinvointiini. Enkä tarkoita nyt lannistavia neuvoja ja kommentteja, kuten ulkonäön arvostelua vaan hyvää tarkoittavia neuvoja. Ongelmaksi niiden kanssa muodostuu se, että herkästi toinen ihminen luulee tietävänsä, mikä on toiselle hyväksi. Joku on onnistunut vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja suosittelee sitä kaikille siksi. 

Sen jälkeen kun aloin liikkua silloin kun haluan ja sillä tyylillä kuin haluan, kuntoni on lähtenyt nousemaan ja liikun itseasiassa enemmän, kuin ennen. Laskiessani viime vuonna kaloreita ja rajoittaessani itseäni, söin kaksin käsin makeaa. Nykyään syön herkkuja toisinaan, kun tuntuu siltä ja määrällisesti huomattavasti vähemmän kuin ennen. Annoskoot ovat kuin itsestään pienentyneet, nukun paremmin ja nauran enemmän.

Uskon, että kehoni on aina tiennyt, miten olla tasapainossa, mutten kuunnellut sitä. Ehkä se on meille ihmisille luontaista olettaa, että joku laite, kirja, valmentaja tai dieetti ratkaisee paino-ongelmat. Onhan se paljon pelottavampaa kohdata tunteensa ja luottaa siihen, että keho tietää itse, mitä se tarvitsee. Minun kehoni ja mieleni tarvitsevat lempeää, sallivaa ja iloista elämistä. Olen vasta alussa tällä matkallani, mutta minulla on vahva tunne siitä, että suunta on oikea. 

Hyvää viikonloppua kaikille, 

❤️🦢 Paperijoutsen